Neulomishomma leviämässä taas käsiin. Olen tehnyt urheasti ja päättäväisesti töitä sen eteen, ettei keskeneräisiä kaiken maailman eri vaiheissa olevia neuletöitä olisi pitkin kämppää ahdistamassa mua. Mä nimittäin alan melkein hyperventiloida, kun liian monta työtä on vaiheissa.

Muttas, muttas, neuletyön aloittamiseen addiktoituneena, mä tarvon ikuisesti samassa suossa: töitä on monta, kaikki pahasti kesken. Enkä osaa päättää mitä työtä milloinkin tekisin. Tämmösessä menee pieni pää pyörälle. Pöh mulle!

Keskeneräisenä on ihana, ihana tunika, huivi, toinen huivi, neulepusero ja kahdet sukat. Menin nimittäin osallistumaan Sukkasato 2009 tempaukseen. Ja nyt on vuorokauden tunnit kortilla. Arvaatte, että melkeinpä vessanpöntölläkin istuessa on neulottava, jos meinaa kaiken saada valmiiksi. Ja koko ajan uudet suunnitelmat kuhisevat päässä... Mä taidan olla pahassa kierteessä. Onks teillä muilla neulojilla tämmösiä vaivoja? Oletteko (kuinka) monen neuletyön loukussa?

No kuitenkin, jotain on tässä kriisissä valmistunutkin. Sattumukset veivät mut taas kerran Revontulen äärelle. Silloin tällöin Tallinnassa käydessäni tuon aina mukanani Viron liukuvärjättyä villalankaa. Alkaa olla varastoissa sävyä jos toistakin. Kävi sitten niin, että ostin tässä taannoin saman sävyistä lankaa, jota olin jo joskus aikasemmin käyttänyt Revontuleen. Yhdistin jämä langan ja uudemman vyyhdin. Ja sain, kyllä, isohkon huivin.

Mulle voi myydä huivin kuin huivin. Ei sellaista huivin ohjetta, jonka ohittaisin noin vain. Mulla on oikeasti huiveja melkein vuoden jokaiselle päivälle oma. Ja nyt en liioittele kuin ehkä pikkuisen. Ne ovat kaikki ihania. Enkä aavistakaan, mistä mun huiveja kohtaan tuntemani intohimo kumpuaa. Se on minussa syvällä, eikä siihen auta mikään muu kuin uusien huivien neulominen.

Mun Revontuli no. 4. Enkä ole vielä ohjeeseen kyllästynyt.

Ja mun sydämeen mahtuu moooooonta huivia.