Kahta en vaihtaisi. Auringossa kimaltavaa merimaisemaa ja taivaan pilviä. Niitä molempia jaksan katsella, ihastella ja kuvata. Muistoksi hetkistä, jolloin ajatus on saanut levätä, katse saanut kulkea pitkin horisonttia ja kohota tavoittelemaan korkeuksissa vaeltavia pilviä.

Lapsena sepitin pilvistä tarinoita. Taivaalla vaelsi hevosia, lampaita, jäniksiä. Autoja ja taloja. Kaikkea mitä mielikuvitukseni pilvistä rakensi. Mielikuvitusolennot kulkivat taivaankantta ristiin rastiin. Muuttivat suuntaa ja muotoaan tuulien ja ilmavirtojen mukaan. Silloin ei ollut kiire minnekään.

Tuota samaa kiireettömyyden ja lapsuuden huolettomuuden tunnetta tavoitan vielä nytkin ihastellessani pilviä. Pilvien moninaisuus, suuruus ja kerroksellisuus kiehtoo. Puhdas valkoinen, harmaan eri sävyt ja ilta-auringon punakulta pilvien kyljessä ovat aina yhtä kaunis näky.

Cirrus, cumulus, nimbus, stratus. Ala-, keski- ja yläpilvet. Pilviä on moneksi. Monessa tasossa. Eri korkeuksissa. Kun taivaankantta on tarpeeksi näkyvillä pystyy erottamaan eri tasoissa seikkailevat pilvet. Kuinka ne kulkevat omaa kulkuaan usein eri suuntiin. Tuulista ja virtauksista riippuen.

Myrskypilvet ovat oma mahtava lajinsa. Voimakkaiden tuulien ansiosta ne vyöryvät eteenpäin. Levittäytyvät hetkessä taivaan peitoksia. Antavat salamoiden leiskua ja rankkojen sateiden tulla. Olen muutaman kerran saanut tilaisuuden nähdä tällaisen luonnon näytelmän. Hetkessä nousevan ukkosmyrskyn. Pauhun, tuulen, salamoinnin ja yhtä nopean tyyntymisen. Kertakaikkiaan upeaa.

Jokaisen myrskyn jälkeen on pouta sää. Kaikkien koettelemusten jälkeen saa hengähtää.

Laskevan auringon puna pilvien kyljissä. Päivät kulkevat kulkuaan. Luonto omaa rataansa. Ihminen siinä mukana. Osana kaikkea kaunista. Eikö siinä ole paljon?