Iloista asiaa: puikot heiluu taas. Voisin melkein tuulettaa, että samaan tahtiin kuin ennenkin. Mutta en nyt ryhdy liioittelemaan. Vähän vielä hidasta, mutta näyttäisi puutuminen neulomisen suhteen olevan paremmalla puolella. Hyvä juttu. Oli meinaan karsea "tauti".

Tsemppavista kommenteista innostuneena sain kuin sainkin moottorini taas käyntiin. Piti kyllä vähän fundeerata ensteks, mikä tässä hommassa oikein mätti.

Noh, syitä löysin monia. Ihan vaan perus kyllästymistä. Olin tikutellut koko syksyn melkoisen ahkerasti. Sitten oli tämä työ, johon olin valmistautunut jo syksyllä tilaamalla ohjeen mukaiset langat. Odotin aikaa, jolloin pääsisin lankoja työstämään. Kun sitten siihen päästiin olikin mittari täysi. Ja kun ohje ensi silmäyksellä näytti monimutkaiselle, mulla nousi pala kurkkuun.

Melkein niinkuin xyz pontenssiin jotakin. Nyt HUOM! Ohjetta en parjaan. En ollenkaan. Vika on vain ja ainoastaan tämän neulojen korvien välissä. Ohje on selkeä ja looginen. Ja kun olin lopettanut panikoimisen ja pystyin taas ajattelemaan selkeämmin aloin päästä juonesta kiinni. Pitää vaan rauhassa lukea ohjetta ja ajatella. Ei yhtään vaikeaa. Edes mulle.

Niinpä tässä ollaan edetty ihan kivasti. Harjakaisiin on vielä matkaa, mutta nyt olen toiveikas, että pääsisin tätä takkia käyttämään vielä tänä keväänä. Ja arvatkaas, mikä tuli mun funtsimisen tuloksena selväksi. Musta on tylsä tehdä neuleita itselleni. Eikö oo kumma juttu. Mä vähän avaan asiaa. Kun mä neulon jollekin toiselle, mä ajattelen työtä tehdessäni työn kohdetta. Musta tuntuu, että neulon lämpöisiä ajatuksia jokaiseen silmukkaan jonka työhön teen. Ja et ne hyvät ajatukset sitten seuraavat neuleen saajaa. Toiselle neulominen on jotenkin tsemppaavampaa kuin itselle. Itselleni kun neulon ajatukset pyörivät arjessa, työssä ja käytännön asioissa. Semmonen on ihan tylsää. Ei sytytä. Ei potki eteenpäin.

Vilauttelen missä mennään. Hiha on saanut kaverin. Itseni tuntien ja rehellisyyden nimessä tunnustan tässä julkisesti, että kyllä tossa on kaksi eri mittaista hihaa. Olisin voinut toki väittää, että ne ovat eri mittaiset ihan harkitusti. Mutta homma meni tässä jäjrestyksessä: Neuloin hihan ja sille kaverin. Aloitin itse takin neulomisen. Tässä päivänä eräänä katselin hihoja ja perskuta huomasin niiden olevan eri mittaiset. Vaikka kuulkaa ihan tosi mä muka laskin sentit ja mittailin palmikot, että saman verran on. Mutta ei ollutkaan. Tuli muutama ärräpää mainittua. Kun sitten ajattelin asiaa, tää olikin hyvä sattuma (lue virhe). Mä kun olen gorillakäsi, mä en kestä lyhyitä hihoja. Hihat stemmataan takkiin myöhemmin kiinni neuloen ja siinä kohtaa voin tarkistaa kumpi parempi. Voin toista lyhentää tai toista pidentää.

Lanka muhevaa, rouhevaa, villaista. Puikot paksut ja pönäkät. Peukalon tyvet kankeat ja kipeät.

Mutta nyt mua ei pysäytä mikään.